10. Ei se mennyt niin

Annika istui luokan takarivissä pyörittäen kynää kädessään. Hänen edessään oli kaksi tyttöä, jotka supisivat keskenään. Välillä kuului iloinen kikatus. Miksi Annikaa ei huolittu mukaan? Mikä hänessä oli vikana?

Kellot soivat. Annika havahtui siihen ja keräsi kynät kokoon. Vihkoja sulloessaan reppuun, penaali putosi lattialle ja aukesi: Huono vetoketju kun oli. Annika ei uskaltanut katsoa ympärille, mutta kuuli tyttöjen nauravan. Hän lehahti täysin punaiseksi ja toivoi peittyvänsä liian ison risaisen hupparinsa taakse.

Kotona äiti oli vastassa. Hän pöllytti hellästi Annikan tukkaa ja kysyi, miten koulupäivä meni. Annika vain nyökäytti päätään. Ei hän enää jaksanut edes ääneen sanoa sitä, että hyvin meni, hieno koulupäivä oli.
- Menetkö illalla Jennin luo?
Annika pudisti päätään.
- En tänään, se mutisi vaivaisella äänellään, niin kuin melkein joka päivä. Äiti ehdotti, josko hän soittaisi Jennin heille. Annika pudisti päätään ja käveli huoneensa ovea kohti. – Ei nyt ehdi. Tuli niin paljon läksyjä.
Äiti koetti vielä ehdotella, sopisiko, että hän auttaisi läksyissä, mutta Annika ei halunnut. Tyttö vain sulkeutui huoneeseensa työntäen oven perässään kiinni. Siitä oli tullut niin hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt. Kavereitaan se ei ollut tuonut kotiin pitkään aikaan, liekö hänellä enää sellaisia ollutkaan.

Äiti mietti, oliko virhe ostaa tytölle oma kone. Annika kinumalla kinui sitä syntymäpäivänään, jolloin äiti ajatteli, että oli hyvä, kun Annikalla oli jokin mielenkiinnon kohde ja niinpä hän osti koneen. Sen jälkeen Annika viihtyi entistä syvemmin omissa oloissaan. Toisaalta kertoihan Annika toisinaan jostain Ullasta, jonka oli tavannut netissä. Koskaan sitä ei kuitenkaan näkynyt ja kun Ullasta jotain kysyi, Annika meni vaikeaksi. Häneltä sai vain jotain epämääräisiä vastauksia.

Äiti päätti tehdä kaksi voileipää ja lähestyä Annikaa uudelleen. Paahtoleivät kädessään hän koputti Annikan oveen. Kuului kolinaa, tuolin natinaa ja lopulta askeleet ovelle. Annika avoi oven ja katsoi ’mitä-nyt-taas’ -katseellaan äitiä ja tämän voileipiä. Äiti ojensi ne Annikalle ja selitti samalla, miten tärkeää oli muistaa syödä välillä. Sitten äiti siirtyi huoneen puolelle ja kehui Annikan siisteyttä. Tytön huone oli niin tiptop-kunnossa, että harva sen ikäinen kykeni tuohon.

Annika odotti ovella, että äiti poistuisi, mutta tämä istuutuikin yllättäin Annikan sängylle ja käyttäytyi kuin olisi jäädäkseen. Annika ei sanonut mitään, mutta äiti näki, miten Annikan hahmo vilkaisi kärsimättömästi koneelle päin.
- Häiritsinkö läksyjen tekoa? Ajattelin vain ilmoittaa, että jos haluat joskus kutsua vaikka sen Ullan tänne, niin se sopii minulle ja isällesi oikein hyvin.
- Kiitos, Annika vastasi nopeasti. Hän oli niin kiltti ja herttainen, että äiti ei voinut ymmärtää, miksi Annikan kaverit eivät käyneet heillä koskaan. Äitistä olisi ollut niin kiva tutustua Annikan uusiin ja ihmeellisiin nettikavereihin.

Lopulta äiti poistui huoneesta. Annika kiirehti koneelle ja avasi piilottamansa chatti-ikkunan. Alex ei ollut poistunut netistä ja Annika saattoi huokaista helpotuksesta. Keskustelu hänen ulkonäöstään saattoi jatkua. Alex oli kenties ainoa ihminen, joka piti häntä kauniina ja viehättävänä.

Äiti oli niin iloinen, kun Annika eräänä toukokuisena päivänä ilmoitti lähtevänsä ulos koulun jälkeen. Vihdoinkin Annika näkee Ullan ihan kasvotusten. Ehkei se koneen hankinta ollutkaan niin väärä päätös. Annika on saanut sillä sosiaalisen elämänsä taas kuntoon. On se ihmelikka, kun jo 14-vuotiaana osaa hoitaa omat asiansa niin kunnialla. Ei menisi kauaa, kun Annika esittelisi Ullan heille. Äiti voi olla niin ylpeä tyttärestään, vaikka olisihan se ollut hienoa, kun itse olisi voinut jotenkin tytärtään auttaa.

Äitin toiveista huolimatta Ullaa ei kesän kuluessa näkynyt. Annika kyllä sanoi, että netissä he tapailivat tiuhaan, mutta jotenkin Annikan alakulo ei kertonut mitään lupaavaa. Hetkellinen uusi toive nousi pintaan, kun kesän kauniina perjantaina ovikelloa soitettiin. Isä ei ollut kotona, äiti ei odottanut vierasta, joten sen oli pakko olla Annikalle. Äiti kiirehti ovelle huhuillen samalla Annikaa huoneestaan.
- Se on varmaan sulle?
Annika löntysteli huoneestaan ja näki äidin avaavan oven. Ovella seisoi kaksi virkapukuista miestä. Annika ei kuullut, mitä he sanoivat, mutta todennäköisesti asia ei kuuluisi hänelle, joten hän kääntyi takaisin huoneeseensa. Äiti ohjasi poliisit keittiön pöydän ääreen ja huhuili Annikan uudelleen paikalle. Annika oli ihan ällikällä, kun isäkin soitettiin paikalle ja koko aihetta ei kerrottu hänelle, ennen kuin isä viimein oli läsnä.

- Tyttärenne on mitä ilmeisemmin joutunut ison seksibisneksen uhriksi, toinen poliiseista aloitti jutun.
- Häh? Nyt on kyllä tapahtunut joku virhe, äidin hämmästys kuului äänestä. – Ei se ole mahdollista. Annika on ollut koko ajan täällä.
Poliisi selitti koko jutun. Kaikki kiistivät asian. Annikaa myöten kaikki. – En ole ikinä törmännyt mihinkään Alexiin, tyttö vakuutti. Poliisi näytti Annikan kuvan. – Muun muassa tämä löytyi Alex-nimimerkkiä käyttävän miehen koneelta.
Äiti katsoi tytärtään äimän käkenä. Ilmiselvä kuva hänen tyttärestään alasti jalat levällään. Hän ei pystynyt katsomaan. Hän nousi pöydästä ja kääntyi poispäin. Annika käpertyi hupparinsa suojaan ja yritti vääntää jotain selitystä.

Myöhemmin Annika tunnusti äidille tekonsa. Tyttö käpertyi äidin syliin kuin värisevä ja pelokas lammas ja kertoi oman versionsa. Miten häntä kiusattiin koulussa. Miten hän törmäsi Alexiin ja tunsi tämän ainoaksi ihmiseksi maailmassa, joka hyväksyi hänet, piti hänen ulkonäöstään ja kuunteli hänen ongelmiaan. Äiti nyökkäili ja itki.
- Hassuinta on vaan se, etten minä osannut edes arvata, millaisia asioita sinä käyt lävitse, äiti sanoi kyynelten läpi. Annika rutisti äitiä kovasti.
- Anteeksi, äiti.
- Huomenna me tehdään rikosilmoitus, äiti päätti yksimielisesti ja alkoi hymyillä. – Mutta arvaa mistä mä oon onnellinen?
- No?
- Siitä, että sä taas puhut. Että tää juttu on lähentäny meitä tosi paljon.