9. Ihanin kotiintulo ikinä

Ovi auki, kauppakassi lattialle, avaimet taskuun… Kengät potkin lattialle. Rappusten hengästyttämänä saavun kotiin. Sitten kuulen puolisoni äänen: ”moi muruseni, vihdoinkin olet kotona.” Arttu tulee mua eteiseen vastaan ja halaa mua. Mä rutistan sitä tiukasti. Arttu tuoksuu suihkun raikkaalta ja se on ajanut partansa. Sen sileä poskipää tuntuu pehmeältä mun poskea vasten. Mä litistän itseni entistä lähemmäksi sitä kuin toivoen, että se hetki kestäisi pidempään. Mulla on niin hyvä olo. Oma rakas siinä ja kaikki muu jossain kaukana. Mun ei tarvi välittää siitä, miten pahasti sille mummolle tuolla maailmassa sanottiin ja miten masentunut äiti on. Tää on mun maailma ja mä haluun olla tässä.

Katson Arttua silmiin ja irrottaudun siitä. Ennen kuin saan mitään sanottua Arttu ehtii kysyä, miten matka meni. Se on imuroinu lattian, tiskannu ja pyyhkiny pölyt. Vaihtanut jopa pussilakanat. Kun mies tekee sellaista, niin sillon sillä on tosiaan ollu tylsää.
- Hyvin, mutta ihanaa olla täällä, mä vastaan ja otan Artun uudelleen halaukseeni. Rutistan sitä tiukasti ja se nostaa mut ilmaan.
- Ihanaa, sä oot siivonnu mein kodin! Mä hymyilen onnellisena ja suutelen sitä huulille. Artun kasvoilla on vähintään yhtä leveä hymy. Se kantaa mut makuuhuoneeseen ja me molemmat tömähdämme sängyn peitteiden päälle. Kikatamme kuin pikkulapset ja Arttu sanoo:
- Ja siitä hyvästä olen ansainnut jälkiruuan.

Mun avointa kaulaa kutittaa kivasti, kun pusket mua päin ja mä aattelen, että parempaa kotiintuloa ei ole olemassakaan. Niin hyväntuulinen ja ihana avopuolisoni!