7. Muistoja päiväkirjassa

091007
Vitun päiväkirja

Vittu ku vituttaa. Mä vihaan elämääni. Musta tuntuu, että mä saisin elämän takaisin raiteilleen ku mä tappaisin jonkun. Oon oikeastaan jo keksinytki, kenen tapan. Meinaan äitin. Se on ihan paskapää. Mä en jaksa kuunnella sitä. Se määräilee mua ku jotain pikkukakaraa. Jumalauta et mulla menee hermot.

Mä oon oikeastaan jo miettinyki miten sen vois tehdä. Voisin Teipata sen silmät ilmastointiteipillä ku se nukkuu. Sit voisin sitoa sen sänkyyn kiinni ja repiä epilaattorilla sen karvat irti. Karvojen repiminen irti juurineen päivineen kutittais sitä kivasti ja kun se heräis siihen, ettei se pysty raapimaan niin se saa semmoset sätkyt että. Mulla olis varmaan naurussa pitelemistä. Muutenki ku sillä on niin sairaan pitkät karvat joka paikassa niin se sattuu ihan älyttömästi. Mut mitä on niin tyhmä, että ei oo leikannu niitä, vaan vannoo johonki Jumalan nimeen, et semmonen muka ois jotai luonu. Paskat semmosta oo olemassakaan.

Sitten mä voisin levittää sen iholle pullollisen hiuslakkaa. Sekää ei oo mitään kivaa ainetta varsinkaan just revitylle iholle. Kirvelee niin perkeleesti. Ja jottei se kauheesti huutais ja rimpuilis niin työntäisin sen suuhun tervaa. Semmosta mustaa nestemäistä tahnaa jota löytyy isän työpajasta vaikka kui.

Lopuks mä vaan raahaisin äipän talon kellariin. Siellä ei kukaa koskaan käy ja siellä on niin kylmä, että äitistä tulee sininen jääpuikko puolessa päivässä.

No, joo myönnän että toi on vähä vaikee toteuttaa, ku isä on aina nukkumassa äitee vieressä. Mut on mulla yks toinenkin idea. Sen keksin oikeastaan viikko sitten, ku äiti oli ompelees jotai ihme essua. Se istuu aina sillee, että sen selkä on ovelle päin ja viimekski mä pelästytin sen pahan päiväisesti. Siitä mulle tuli ajatus, miten helppo se olisi yllättää jonkun teräaseenki kanssa. Hiipisin huoneeseen ja iskisin puukon sen ranteeseen. Sitten se pelkuri ei uskaltais muuta ku rukoilla jumalaansa silmät ummessa ja mä voisin helposti sitoa set tuoliin kiinni. Sen ranteesta valuis tumman punaista verta matolle. Mä polttaisin sen hiukset päästä ja sammuttaisin uudella essulla sen sitten ku mun silmiini jää rumin kuva siitä ikinä loppuelämäksi. Äitin silmät pullistuis ulos silmäkuopista tuskasta ja se kiljuis saippuaa suusta. Mä työntäisin sen suuhun tulikuumaa talia. Sen kieli ja huulet käpristyis vitun rumaks viivaksi. Mä avaisin äitin toisenki ranteen ja se alkaa kitumaan viimisiään. Mä ikuistaisin kuvan irvistellen ja toteaisin, että se joka viimetteks nauraa nii se parhaiten nauraa. Saispa akka ansionsa mukaan!

Ny täytyy mennä…

6. minä täällä - mieli muualla

Vaipuu mieleni taas tilaan omaan,
suljen ympäriltäin kaiken muun.
Ajattelen kaikkea sitä hyvää, mikä mulle annettu on
Ajattelen perhettä
Onnistumista
Elämääni.

Hiipii sisimpääni taas tuttu tunne,
sydän hiljaa sykkii sylissäin.
Käännän katseen mun ulos pimeään pois naamoilta uteliailta.
Annan mut tunteen viedä,
Omaan maailmaan
Poijes täältä.

Vierii orpo kyynel taas poskellani,
Mut valtaa tunne: hyvänolo.
Voi miten mä rakastankaan perhettäin, äiti, sinua etenkin.
Sinä teit meistä meitä
sallit minutkin
tällaisenaan.

5. Äidille

Äiti on sitten ihana. Kun mä ilmoitin sille lähteväni takaisin Poriin, se tuli halaamaan mua ja sano, että kiva ku kävin. Ja sitten se oli vaan lisänny, että mä oon sellainen ilopilleri, että ilman mua ei kannattais mihinkiä pidemmälle reissulle mennäkää.

Tilanne oli saman tien ohi. Mä en ollu osannu sanoa mitään. ’hei hei’ ja sitten olinkin jo täälä bussissa matkalla takaisin omaan ankeaan arkeeni. Mä herkistyn aina bussissa. Inhottavaa, kun kyynel ilmestyy silmää ja vuotaa sitten poskea pitkin alas kutittaen mennessään. Yritän aina huomaamatta pyyhkiä sen, ettei kukaan ihmettele, mitä mä siinä vollotan.

Mä vaan tunnen itteni niin onnelliseksi. Oon vasta just ylittänyt 20-vuoden ikäpylvään ja pystyn muistamaan ku eilisen, miten mä olin vain muutama vuosi sitten äitin kanssa niin huonoissa väleissä ettei mitään rajaa. Mä huusin sille tosi usein ja haukuin pystyyn väittäen, että se halus tappaa mut, eikä myöntäny sitä. Ykski päivä mä uhkasin sitä, että soitan lastensuojeluviranomaisille ja en enää ikinä tuu takasin kotii. Äiti oli nostanu sillon nyrkin ylös ja mä jouduin tosissaan pelkäämää, että se lyö. Olin ottanut päästä kiinni ja odottanu iskua. Äiti ei lyönyt, ei silloinkaan eikä koskaan muutenkaan. Se vaan meni pois.

Myöhemmin äiti ajoi mut pois kotoa. Senkin mä osasin taitavasti sylkeä äidin niskaan. Väitin, että se vihasi muo. Soitin sille vain haukkuakseen sitä, mutta äiti ei siitä huolimatta jättänyt minua. Se oli maailman ihanin äiti ja kesti mun pahanolon purkaukseni, vaikka se koville ottikin.

Mä kasvoin ja aloin elämään omaa elämääni. Äiti tuki mua. Mä en sillon osannu arvostaa sitä, mutta nyt mä purskahdan aina itkuun, kun mä ajattelen asiaa. Jaksaisinko mä olla yhtä kärsivällinen kuin äiti?

En jaksa, mä epäilen. Äiti on nykyään aika masentunut. Sen voimat alkaa olla loppu ja siitä tuntuu, ettei se oo onnistunut lasten kanssa. Se pelkää eläkepäiviä todennäköisesti. Mä en oikeestaan oo ees ollu kärryillä kuinka huonossa kunnossa se on. Kerran se vaan rupes saunassa itkukurkussa vääntämään, ettei siitä oo mitään virkaa. Mä en osannu sanoa mitään. Ihminen, joka on niin paljon tehnyt lastensa eteen, myötäelänyt ja kärsinyt kaikkea muiden puolesta voi edes ajatella noin! Olin niin mykistynyt.

Aloin tsempata itseäni tuon kohtauksen jälkeen. Mun piti korvata äidille kaikki se, mitä se oli tehnyt minulle mun pahoina päivinä. Ja kaikkein eniten ajattelin sen kaipaavan huomiota ja aikaani. Nyt minusta tuntuu, että juuri sitä minäkin olen tarvinnut: äidin seuraa.

Kiitos äiti, että olet vieläkin olemassa minua varten. Älä mene koskaan pois.