10. Ei se mennyt niin

Annika istui luokan takarivissä pyörittäen kynää kädessään. Hänen edessään oli kaksi tyttöä, jotka supisivat keskenään. Välillä kuului iloinen kikatus. Miksi Annikaa ei huolittu mukaan? Mikä hänessä oli vikana?

Kellot soivat. Annika havahtui siihen ja keräsi kynät kokoon. Vihkoja sulloessaan reppuun, penaali putosi lattialle ja aukesi: Huono vetoketju kun oli. Annika ei uskaltanut katsoa ympärille, mutta kuuli tyttöjen nauravan. Hän lehahti täysin punaiseksi ja toivoi peittyvänsä liian ison risaisen hupparinsa taakse.

Kotona äiti oli vastassa. Hän pöllytti hellästi Annikan tukkaa ja kysyi, miten koulupäivä meni. Annika vain nyökäytti päätään. Ei hän enää jaksanut edes ääneen sanoa sitä, että hyvin meni, hieno koulupäivä oli.
- Menetkö illalla Jennin luo?
Annika pudisti päätään.
- En tänään, se mutisi vaivaisella äänellään, niin kuin melkein joka päivä. Äiti ehdotti, josko hän soittaisi Jennin heille. Annika pudisti päätään ja käveli huoneensa ovea kohti. – Ei nyt ehdi. Tuli niin paljon läksyjä.
Äiti koetti vielä ehdotella, sopisiko, että hän auttaisi läksyissä, mutta Annika ei halunnut. Tyttö vain sulkeutui huoneeseensa työntäen oven perässään kiinni. Siitä oli tullut niin hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt. Kavereitaan se ei ollut tuonut kotiin pitkään aikaan, liekö hänellä enää sellaisia ollutkaan.

Äiti mietti, oliko virhe ostaa tytölle oma kone. Annika kinumalla kinui sitä syntymäpäivänään, jolloin äiti ajatteli, että oli hyvä, kun Annikalla oli jokin mielenkiinnon kohde ja niinpä hän osti koneen. Sen jälkeen Annika viihtyi entistä syvemmin omissa oloissaan. Toisaalta kertoihan Annika toisinaan jostain Ullasta, jonka oli tavannut netissä. Koskaan sitä ei kuitenkaan näkynyt ja kun Ullasta jotain kysyi, Annika meni vaikeaksi. Häneltä sai vain jotain epämääräisiä vastauksia.

Äiti päätti tehdä kaksi voileipää ja lähestyä Annikaa uudelleen. Paahtoleivät kädessään hän koputti Annikan oveen. Kuului kolinaa, tuolin natinaa ja lopulta askeleet ovelle. Annika avoi oven ja katsoi ’mitä-nyt-taas’ -katseellaan äitiä ja tämän voileipiä. Äiti ojensi ne Annikalle ja selitti samalla, miten tärkeää oli muistaa syödä välillä. Sitten äiti siirtyi huoneen puolelle ja kehui Annikan siisteyttä. Tytön huone oli niin tiptop-kunnossa, että harva sen ikäinen kykeni tuohon.

Annika odotti ovella, että äiti poistuisi, mutta tämä istuutuikin yllättäin Annikan sängylle ja käyttäytyi kuin olisi jäädäkseen. Annika ei sanonut mitään, mutta äiti näki, miten Annikan hahmo vilkaisi kärsimättömästi koneelle päin.
- Häiritsinkö läksyjen tekoa? Ajattelin vain ilmoittaa, että jos haluat joskus kutsua vaikka sen Ullan tänne, niin se sopii minulle ja isällesi oikein hyvin.
- Kiitos, Annika vastasi nopeasti. Hän oli niin kiltti ja herttainen, että äiti ei voinut ymmärtää, miksi Annikan kaverit eivät käyneet heillä koskaan. Äitistä olisi ollut niin kiva tutustua Annikan uusiin ja ihmeellisiin nettikavereihin.

Lopulta äiti poistui huoneesta. Annika kiirehti koneelle ja avasi piilottamansa chatti-ikkunan. Alex ei ollut poistunut netistä ja Annika saattoi huokaista helpotuksesta. Keskustelu hänen ulkonäöstään saattoi jatkua. Alex oli kenties ainoa ihminen, joka piti häntä kauniina ja viehättävänä.

Äiti oli niin iloinen, kun Annika eräänä toukokuisena päivänä ilmoitti lähtevänsä ulos koulun jälkeen. Vihdoinkin Annika näkee Ullan ihan kasvotusten. Ehkei se koneen hankinta ollutkaan niin väärä päätös. Annika on saanut sillä sosiaalisen elämänsä taas kuntoon. On se ihmelikka, kun jo 14-vuotiaana osaa hoitaa omat asiansa niin kunnialla. Ei menisi kauaa, kun Annika esittelisi Ullan heille. Äiti voi olla niin ylpeä tyttärestään, vaikka olisihan se ollut hienoa, kun itse olisi voinut jotenkin tytärtään auttaa.

Äitin toiveista huolimatta Ullaa ei kesän kuluessa näkynyt. Annika kyllä sanoi, että netissä he tapailivat tiuhaan, mutta jotenkin Annikan alakulo ei kertonut mitään lupaavaa. Hetkellinen uusi toive nousi pintaan, kun kesän kauniina perjantaina ovikelloa soitettiin. Isä ei ollut kotona, äiti ei odottanut vierasta, joten sen oli pakko olla Annikalle. Äiti kiirehti ovelle huhuillen samalla Annikaa huoneestaan.
- Se on varmaan sulle?
Annika löntysteli huoneestaan ja näki äidin avaavan oven. Ovella seisoi kaksi virkapukuista miestä. Annika ei kuullut, mitä he sanoivat, mutta todennäköisesti asia ei kuuluisi hänelle, joten hän kääntyi takaisin huoneeseensa. Äiti ohjasi poliisit keittiön pöydän ääreen ja huhuili Annikan uudelleen paikalle. Annika oli ihan ällikällä, kun isäkin soitettiin paikalle ja koko aihetta ei kerrottu hänelle, ennen kuin isä viimein oli läsnä.

- Tyttärenne on mitä ilmeisemmin joutunut ison seksibisneksen uhriksi, toinen poliiseista aloitti jutun.
- Häh? Nyt on kyllä tapahtunut joku virhe, äidin hämmästys kuului äänestä. – Ei se ole mahdollista. Annika on ollut koko ajan täällä.
Poliisi selitti koko jutun. Kaikki kiistivät asian. Annikaa myöten kaikki. – En ole ikinä törmännyt mihinkään Alexiin, tyttö vakuutti. Poliisi näytti Annikan kuvan. – Muun muassa tämä löytyi Alex-nimimerkkiä käyttävän miehen koneelta.
Äiti katsoi tytärtään äimän käkenä. Ilmiselvä kuva hänen tyttärestään alasti jalat levällään. Hän ei pystynyt katsomaan. Hän nousi pöydästä ja kääntyi poispäin. Annika käpertyi hupparinsa suojaan ja yritti vääntää jotain selitystä.

Myöhemmin Annika tunnusti äidille tekonsa. Tyttö käpertyi äidin syliin kuin värisevä ja pelokas lammas ja kertoi oman versionsa. Miten häntä kiusattiin koulussa. Miten hän törmäsi Alexiin ja tunsi tämän ainoaksi ihmiseksi maailmassa, joka hyväksyi hänet, piti hänen ulkonäöstään ja kuunteli hänen ongelmiaan. Äiti nyökkäili ja itki.
- Hassuinta on vaan se, etten minä osannut edes arvata, millaisia asioita sinä käyt lävitse, äiti sanoi kyynelten läpi. Annika rutisti äitiä kovasti.
- Anteeksi, äiti.
- Huomenna me tehdään rikosilmoitus, äiti päätti yksimielisesti ja alkoi hymyillä. – Mutta arvaa mistä mä oon onnellinen?
- No?
- Siitä, että sä taas puhut. Että tää juttu on lähentäny meitä tosi paljon.

9. Ihanin kotiintulo ikinä

Ovi auki, kauppakassi lattialle, avaimet taskuun… Kengät potkin lattialle. Rappusten hengästyttämänä saavun kotiin. Sitten kuulen puolisoni äänen: ”moi muruseni, vihdoinkin olet kotona.” Arttu tulee mua eteiseen vastaan ja halaa mua. Mä rutistan sitä tiukasti. Arttu tuoksuu suihkun raikkaalta ja se on ajanut partansa. Sen sileä poskipää tuntuu pehmeältä mun poskea vasten. Mä litistän itseni entistä lähemmäksi sitä kuin toivoen, että se hetki kestäisi pidempään. Mulla on niin hyvä olo. Oma rakas siinä ja kaikki muu jossain kaukana. Mun ei tarvi välittää siitä, miten pahasti sille mummolle tuolla maailmassa sanottiin ja miten masentunut äiti on. Tää on mun maailma ja mä haluun olla tässä.

Katson Arttua silmiin ja irrottaudun siitä. Ennen kuin saan mitään sanottua Arttu ehtii kysyä, miten matka meni. Se on imuroinu lattian, tiskannu ja pyyhkiny pölyt. Vaihtanut jopa pussilakanat. Kun mies tekee sellaista, niin sillon sillä on tosiaan ollu tylsää.
- Hyvin, mutta ihanaa olla täällä, mä vastaan ja otan Artun uudelleen halaukseeni. Rutistan sitä tiukasti ja se nostaa mut ilmaan.
- Ihanaa, sä oot siivonnu mein kodin! Mä hymyilen onnellisena ja suutelen sitä huulille. Artun kasvoilla on vähintään yhtä leveä hymy. Se kantaa mut makuuhuoneeseen ja me molemmat tömähdämme sängyn peitteiden päälle. Kikatamme kuin pikkulapset ja Arttu sanoo:
- Ja siitä hyvästä olen ansainnut jälkiruuan.

Mun avointa kaulaa kutittaa kivasti, kun pusket mua päin ja mä aattelen, että parempaa kotiintuloa ei ole olemassakaan. Niin hyväntuulinen ja ihana avopuolisoni!

8. äksy kääpä vai herttainen mummeli?

Mulla oli kauhee nälkä, joten poikkesin vielä kotimatkalla Siwaan hakemaan vähän evästä. Joku kanamajoneesitoasti tekis hyvää. Niin ja vois ottaa viel tölkin energiajuomaa niin jaksaa hetken vielä istua koneella koulutehtävien ääressä.

Kauppa oli täpö täynnä väkeä. Teki mieli kääntyä pois, mutta sillä tavalla jäisin ilman evästä ja kun tänne asti poikkesin, niin pakko palkita itsensä ja saada jotain hyvää. Kävelin suoraan pikaruokahyllylle. Vääntelin ja kääntelin. Ei tääl oo kanaa. Kinkkuu vaan ja siitäki joku paha halppismerkki.

Joku tönäisi mua ohi kulkiessaan. Mä käännyin katsomaan sitä, mutta en kuullut pienintäkään inausta anteeksiannon suuntaan. Jatkoin valikointipohdintaani, kun jostain hyllyjen takaa kuului kirkaisu.
- Hei kääpä, mä olin tässä eka!
En kuullut vastausta. Päätin ottaa kurkkumajoneesileivän ja lähdin suunnistamaan kassalle.
- Luuleks sä ämmä, että sä saat mennä eka ku sulla on tommonen vitun rollaattori? Ei käy mulle.
Kuului kolinaa niin kuin jokku purkit olis tippunu hyllyiltä lattialle. Viereinen hylly heilahti. Pääsin kassan luo, mutta jono ylöttyi nurkan taakse ja jouduin kiertämään. Ääni hyllyjonojen takana läheni. Aloin kuulla jo vaivaisen vanhuksen äänen.
- On se tämä nykyajan nuoriso julmaa. Ennen vanhaa sentään lapset kunnioittivat vanhempia. Voi voi sitä hyvvää vanhaa aikaa…
- Sä ja sun hyvät vanhat ajat, nuoren naisen ääni tokaisi kylmästi vanhan ihmisen äänen päälle. Saavuin kassajonoon ja näin pitkän vaalean naisen selkä minuun päin. Kömpelön oloinen lyhyt mummo seisoi sen takana ja puolen käytävää tukki vanhan naisen kulkupeli, jonka kahvasta sojotti kauppakassi. Mä mietin, miten tuollainen pystyisi muka ohittamaan näin kapeilla käytävillä nuoren notkean naisen. Hymyilin vanhukselle, kun se katsoi minuun.
- Et sä apua tarvi? kysyin kohteliaasti ajatellen, että tuokin vanhusparka oli jonkun äiti. Nainen vanhuksen edessä kääntyi katsomaan minuun. Sen ilmeestä näin paheksuntaa. Mikä ihmeen ongelma silläkin oli? Huono lapsuus? Paha päivä? Luonnevika?

Autoin vanhuksen ostosten kanssa. Se vaikutti erittäin herttaiselta ja kiitteli mua kovasti. Maksoin ostokseni ja kiirehdin ulos kaupasta. Jee, kotiin syömään.
- Moi! mun takaani kuului tuttu ääni kaupan oven ulkopuolella. Se ääni kuului Saaralle. Tääkin vielä. Mulla on nälkä!
- Moi, mä palasin takaisin.
- Mitä kuuluu? Sua ei oo näkyny vähää aikaa. Me Miinan kanssa… puli puli puli, Saaran suusta lähti puhetulva tuttuun tapaan. Sitten mun katse kiinnittyi Saaran seurassa olevaan tyttöön.
- Et usko mitä Miinalle tapahtu tuolla kaupassa, Saara tönäisi kaveriaan merkiksi. Se törmäs sellasee mummoo, joka aina kaupungilla bongailee nuoria ja miettii et mistä niille millonki vois saarnata. Kerranki se tuli mulle valittaa ku mulla on liian lyhyt hame päällä…
Saara näytti käsillään, miten pitkä hame sillä oli ollut. – Eiks ooki ihan hölmö ämmä? Pitäs ny vittu omista asioistaan huolen, eikä kulkis vaan kadulla ärsyttääs muita. Nyt se oli menny ohittaa Miinan kassajonossa ja sitten ruvennu valittaa ku nuoriso on nykyää niiiiiiin huonotapaista. Musta tollaset mummot vois viedä johonki vanhainkotii tai johonki. On niin höperöitä ettei mitää järkeä…
- Joo, toi… mun pitäis ny mennä, näytin eväsleipääni. – Kauhee nälkä.
- Okei, jutellaa joskus toiste lisää. Ja tuu käymää meilläki joskus. Miinaki nykyää käy useemmi ku sinä. Eilenki se oli vaik kui myöhää kattoos leffoi. Oisit ollu mukan. Me katottiin toi shatter ailandi…

7. Muistoja päiväkirjassa

091007
Vitun päiväkirja

Vittu ku vituttaa. Mä vihaan elämääni. Musta tuntuu, että mä saisin elämän takaisin raiteilleen ku mä tappaisin jonkun. Oon oikeastaan jo keksinytki, kenen tapan. Meinaan äitin. Se on ihan paskapää. Mä en jaksa kuunnella sitä. Se määräilee mua ku jotain pikkukakaraa. Jumalauta et mulla menee hermot.

Mä oon oikeastaan jo miettinyki miten sen vois tehdä. Voisin Teipata sen silmät ilmastointiteipillä ku se nukkuu. Sit voisin sitoa sen sänkyyn kiinni ja repiä epilaattorilla sen karvat irti. Karvojen repiminen irti juurineen päivineen kutittais sitä kivasti ja kun se heräis siihen, ettei se pysty raapimaan niin se saa semmoset sätkyt että. Mulla olis varmaan naurussa pitelemistä. Muutenki ku sillä on niin sairaan pitkät karvat joka paikassa niin se sattuu ihan älyttömästi. Mut mitä on niin tyhmä, että ei oo leikannu niitä, vaan vannoo johonki Jumalan nimeen, et semmonen muka ois jotai luonu. Paskat semmosta oo olemassakaan.

Sitten mä voisin levittää sen iholle pullollisen hiuslakkaa. Sekää ei oo mitään kivaa ainetta varsinkaan just revitylle iholle. Kirvelee niin perkeleesti. Ja jottei se kauheesti huutais ja rimpuilis niin työntäisin sen suuhun tervaa. Semmosta mustaa nestemäistä tahnaa jota löytyy isän työpajasta vaikka kui.

Lopuks mä vaan raahaisin äipän talon kellariin. Siellä ei kukaa koskaan käy ja siellä on niin kylmä, että äitistä tulee sininen jääpuikko puolessa päivässä.

No, joo myönnän että toi on vähä vaikee toteuttaa, ku isä on aina nukkumassa äitee vieressä. Mut on mulla yks toinenkin idea. Sen keksin oikeastaan viikko sitten, ku äiti oli ompelees jotai ihme essua. Se istuu aina sillee, että sen selkä on ovelle päin ja viimekski mä pelästytin sen pahan päiväisesti. Siitä mulle tuli ajatus, miten helppo se olisi yllättää jonkun teräaseenki kanssa. Hiipisin huoneeseen ja iskisin puukon sen ranteeseen. Sitten se pelkuri ei uskaltais muuta ku rukoilla jumalaansa silmät ummessa ja mä voisin helposti sitoa set tuoliin kiinni. Sen ranteesta valuis tumman punaista verta matolle. Mä polttaisin sen hiukset päästä ja sammuttaisin uudella essulla sen sitten ku mun silmiini jää rumin kuva siitä ikinä loppuelämäksi. Äitin silmät pullistuis ulos silmäkuopista tuskasta ja se kiljuis saippuaa suusta. Mä työntäisin sen suuhun tulikuumaa talia. Sen kieli ja huulet käpristyis vitun rumaks viivaksi. Mä avaisin äitin toisenki ranteen ja se alkaa kitumaan viimisiään. Mä ikuistaisin kuvan irvistellen ja toteaisin, että se joka viimetteks nauraa nii se parhaiten nauraa. Saispa akka ansionsa mukaan!

Ny täytyy mennä…

6. minä täällä - mieli muualla

Vaipuu mieleni taas tilaan omaan,
suljen ympäriltäin kaiken muun.
Ajattelen kaikkea sitä hyvää, mikä mulle annettu on
Ajattelen perhettä
Onnistumista
Elämääni.

Hiipii sisimpääni taas tuttu tunne,
sydän hiljaa sykkii sylissäin.
Käännän katseen mun ulos pimeään pois naamoilta uteliailta.
Annan mut tunteen viedä,
Omaan maailmaan
Poijes täältä.

Vierii orpo kyynel taas poskellani,
Mut valtaa tunne: hyvänolo.
Voi miten mä rakastankaan perhettäin, äiti, sinua etenkin.
Sinä teit meistä meitä
sallit minutkin
tällaisenaan.

5. Äidille

Äiti on sitten ihana. Kun mä ilmoitin sille lähteväni takaisin Poriin, se tuli halaamaan mua ja sano, että kiva ku kävin. Ja sitten se oli vaan lisänny, että mä oon sellainen ilopilleri, että ilman mua ei kannattais mihinkiä pidemmälle reissulle mennäkää.

Tilanne oli saman tien ohi. Mä en ollu osannu sanoa mitään. ’hei hei’ ja sitten olinkin jo täälä bussissa matkalla takaisin omaan ankeaan arkeeni. Mä herkistyn aina bussissa. Inhottavaa, kun kyynel ilmestyy silmää ja vuotaa sitten poskea pitkin alas kutittaen mennessään. Yritän aina huomaamatta pyyhkiä sen, ettei kukaan ihmettele, mitä mä siinä vollotan.

Mä vaan tunnen itteni niin onnelliseksi. Oon vasta just ylittänyt 20-vuoden ikäpylvään ja pystyn muistamaan ku eilisen, miten mä olin vain muutama vuosi sitten äitin kanssa niin huonoissa väleissä ettei mitään rajaa. Mä huusin sille tosi usein ja haukuin pystyyn väittäen, että se halus tappaa mut, eikä myöntäny sitä. Ykski päivä mä uhkasin sitä, että soitan lastensuojeluviranomaisille ja en enää ikinä tuu takasin kotii. Äiti oli nostanu sillon nyrkin ylös ja mä jouduin tosissaan pelkäämää, että se lyö. Olin ottanut päästä kiinni ja odottanu iskua. Äiti ei lyönyt, ei silloinkaan eikä koskaan muutenkaan. Se vaan meni pois.

Myöhemmin äiti ajoi mut pois kotoa. Senkin mä osasin taitavasti sylkeä äidin niskaan. Väitin, että se vihasi muo. Soitin sille vain haukkuakseen sitä, mutta äiti ei siitä huolimatta jättänyt minua. Se oli maailman ihanin äiti ja kesti mun pahanolon purkaukseni, vaikka se koville ottikin.

Mä kasvoin ja aloin elämään omaa elämääni. Äiti tuki mua. Mä en sillon osannu arvostaa sitä, mutta nyt mä purskahdan aina itkuun, kun mä ajattelen asiaa. Jaksaisinko mä olla yhtä kärsivällinen kuin äiti?

En jaksa, mä epäilen. Äiti on nykyään aika masentunut. Sen voimat alkaa olla loppu ja siitä tuntuu, ettei se oo onnistunut lasten kanssa. Se pelkää eläkepäiviä todennäköisesti. Mä en oikeestaan oo ees ollu kärryillä kuinka huonossa kunnossa se on. Kerran se vaan rupes saunassa itkukurkussa vääntämään, ettei siitä oo mitään virkaa. Mä en osannu sanoa mitään. Ihminen, joka on niin paljon tehnyt lastensa eteen, myötäelänyt ja kärsinyt kaikkea muiden puolesta voi edes ajatella noin! Olin niin mykistynyt.

Aloin tsempata itseäni tuon kohtauksen jälkeen. Mun piti korvata äidille kaikki se, mitä se oli tehnyt minulle mun pahoina päivinä. Ja kaikkein eniten ajattelin sen kaipaavan huomiota ja aikaani. Nyt minusta tuntuu, että juuri sitä minäkin olen tarvinnut: äidin seuraa.

Kiitos äiti, että olet vieläkin olemassa minua varten. Älä mene koskaan pois.

4. Dialogi juhannusyönä

- Mun täytyy mennä. Kello on jo paljo ja aamulla pitää olla lehmän lypsyssä kello viisi, tyttö sanoi illalla yhdentoista aikaan.
- Joko nyt lähdet?
- Joo, perhe on juhannuslomalla ja mun täytyy hoitaa koti, tyttö kertoi.
- Saanko kenties saattaa sinut kotiin? Haluan nähdä vähän tätä kaunista maisemaa, kun tuolla kotipuolessa on pelkkiä kerrostaloja eikä siellä voi nähdä auringonlaskuakaan koskaan, poika aneli.
- Ei kiitos, mutta jos joskus toiste lähdet kanssani tanssimaan, niin sanon silloin ehdottomasti kyllä, tyttö vinkkasi silmää hymyillen.

3: Porin kävelykadulla tapahtuu

Tyttö jakeli tikkareita kävelykadulla. Ihmettelin, kuka se oli. En ollut kuullut mitään tällaisesta. SPR-kojua tai vastaavaa ei näkynyt. Kerjäläisetkin yleensä ottivat antamisen sijasta.

Inhoan kaikkia kaupustelijoita tai Dan socker -näytepussien jakelijoita, mutta tämä tapaus kiinnosti minua. Menin tytön luo uteliaana ja ennen kuin ehdin mitään sanoa hän avasi suunsa ja ojensi minulle tikkarin.
- Hei, mulla olis tässä sulle jotain tarjottavaa.
- Ai. Mitäs varten tämmöstä? kysyin pitäen tikkukarkkia nurin perin etusormen ja peukalon välissä.
- Haluan jakaa kaikille pienen päivän piristyksen. Makea piristää ja minä saan antamisen ilon, se piti pienen tauon, katsoi mun ihmettelevää ilmettä ja jatkoi: - Niin siis se on salmiakkitikkari. Jos et itse tykkää, voit antaa vaikka lapsillesi tai tai... Niin onko sulla montakin lasta, kyllä näitä riittää, voin antaa jokaiselle oman...

Näin, että tyttöä jännitti. Sen sanat takeltelivat kurkussa ja tottuneen kaupustelijan sijasta sieltä tuli varsinaisia sammakoita. Onneksi olin hyvällä päällä enkä suuttunut hänen lapsiolettamuksestaan: eihän minulla ollut yhtään.

- Salmiakki käy. Hyvää. Kenellekäs teet töitä?
- Ääh, se takelteli, arvuutteli mun tarkoitusperää ja arasteli. Tytöllä oli kaksi lettiä vaaleassa tukassaan yllään madonna-paita ja tiukat farkut. Minulle tuli mieleen lukion ensimmäiset vuoteni, jolloin pukeuduin ihan samalla tavalla. - Siis mä oikeastaan myyn itseäni. Kato sitä kuorta.

Tytön ääni oli innostunut, kun hän osoitti kädessäni olevaa tikkaria. Siinä oli hänen kuvansa. Vilkaisin uudelleen tyttöä. Ei se voinut olla tosissaan, eihän se ollut edes täysi-ikäinen vielä!

- Niin, siis mä aattelin ruveta tienaamaan omaa rahaa. Sais koulut maksettua. Ja ehkä vois tehdä sitten jotain muuta työtä joskus...

Otin tikkarin päältä kuoren ja aloin uskomattomana katsomaan sitä. Miksi kukaan ei ollut hakenut tyttöä lastensuojeluviranomaisten huostaan? Miksi se sai myydä itseään keskellä Porin kävelykatua?

- Tykkään lapsista. Ja teen tällee aluksi tosi edullisesti. Voisin vaikka hoitaa sunkin lapsia, jos haluat, tytön sanat alkoivat tulla yhä nopeammin ja innokkaammin. Aloin kiihtyneenä lukea paperin tekstiä. "Olen pirteä porilaistyttö -- Oletko vailla kunnon lastenhoitajaa? Siinä tapauksessa ota yhteyttä ja soita 0556557555..."

Ahaa, siis lastenhoitaja. Ei itsensä myyjä, huokaisin ja tungin tikkarin suuhuni.

2. Se villi helmikuu

Mä vihaan helmikuita. On kylmä ja lunta ja ärggg! Viime helmikuustakin huonoja muistoja, vaikka lunta ei juuri ollutkaan. Oli vetisiä kelejä ja sen ihme atk-ohjelmoijanki piti tulla aina litimärät kengät jalassa olohuoneeseen asti. Mun matto meni pilalle, vaikka se lopulta saikin mun virustäyteisen tietokoneen kuntoon.

Se äijä oli ihan ihme tapaus. Tapasin sen Kekkosenkadun baarissa Helsingissä ja seuraavana aamuna se oli samassa junassa viereisellä paikalla. Se puhu mulle iskevään tyyliin ja kun se jäi junasta pois Hämeenlinnassa, mulla oli sen käyntikortti. Lisäksi me oltiin sovittu, että kun se tulee seuraavalla viikolla käymään Porissa, se voisi samalla vilkaista mun konetta. Olin erehtyny ilmaisemaan sille atk-ongelmani ja mies sattui olemaan joku insinööri.

Sinä keskiviikkona mä istuin katsomassa edellisviikkoista jaksoa Greyn Anatomiasta nauhalta ja taustalla soi Anna Puun biisi. Mä en ees tajunnu, minkälaisen vaikutuksen mä annoin, kun päästin sen sisään. Mulla oli vihreä uusi bilepaita päällä ja olin laittautunut.
- Tos on toi mun kone. Haluuks kahvii tai jotai? kysyin siltä.
- Ei ei ei... Sä riität, se sano.
-Mulla on appelsiinimehua, ehdotin kun se tolvana otti mua yllättäin vasemmasta kädestä kiinni ja veti lähelleen.

Aamulla, kun se lähti, tietokone oli koskematon. Mulla taas oli oudon likainen ja koskettu olo. Olin suihkussa useita minuutteja. En halunnut mennä kouluun. Illalla soitin miehelle ja kysyin, tuliko Kokemäenjoen rannalle keikkoja vielä. Kummasti niitä oli pitkin helmikuuta tiedossa ja pakko myöntää, että osa oli pelkästään mun takia. Se oli ensin hauskaa, mutta sitten ku se kosi mua lattialla polvistuen helmikuun viimeisellä viikolla, mä menin paniikkiin. Lupasin, että heti kun kone on kunnossa.

En ole naimisissa vieläkään. Lopetin yhteydenpidon, kun mies oli korjannut koneeni. Muutin jopa asunnosta ahdistelun vuoksi. Vituttaa, kun hyvät miehet joko kosii heti tai vitkuttelee liian kauan. Kultainen keskitie, gentlemen!

1. Minne katosi se pieni satutyttö?

Satumaailmani on yhtä vanha kuin minäkin. Ainakin melkein. Äiti luki minulle kuvakirjoja pienestä pitäen. Kun äiti ei enää ehtinyt, kannoin erilaisia kirjoja vanhemmille sisaruksilleni, jotka osasivat lukea. Ahkerasti ja itkukurkussa anelin heitä lukemaan, eivätkä he voineet kieltäytyä. Nelivuotiaana myös kuvattomat kirjat alkoivat kiinnostaa, mikä hankaloitti kirjojen valintaa entisestään. Kun en osannut lukea, oli sokkona valittava. Monesti yläasteikäiset sisarukset ohjasivat minua valitsemaan paksuja ikäviä aikuisille tarkoitettuja opuksia, mutta uteliaisuuteni satumaailmaa kohtaan ei hellittänyt. Kirja kuin kirja; halusin tietää, mitä siinä luki.

Aloin kertomaan omia satuja. Harmikseni kukaan ei halunnut niitä kuunnella, joten istuin usein yksin pimeässä huoneessa nalleni kanssa ja sepitin sille. Nalle ei koskaan haukkunut tarinoitani eikä onnekseni tiennyt, että olin lainannut niitä aika paljon kuulemistani saduista.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan 5-vuotiaana. Se oli suuri helpotus sekä itselleni että sisaruksilleni. Heidän ei enää tarvinnut lukea minulle koko ajan ja minä taas sain lukea omaa tahtiani. Aluksi se oli hidasta, mutta olin niin innoissani uudesta taidostani, etten luovuttanut.

Kirjoittaminen alkoi samaan aikaan kuin lukeminenkin. Ensin kirjoitin pelkästään päiväkirjaa, kirjeitä ja pieniä punahilkka-satuja. Kymmenvuotiaana kirjoitin ensimmäisen lyhytromaanini. Olin siitä niin ylpeä, että luetutin sen kaikille. Valitettavasti sen luki paljon nopeammin läpi, kuin sen kirjoittamiseen meni aikaa. Aloitin uuden tarinan. Ja taas uuden.

Viidentoista vanhana kirjahyllyssäni oli noin tusina lyhytromaaniani, jotka kertoivat teinirakkaudesta, ihastumisesta ja hevosista. Minulla oli vahva tunne, että minusta tulee kirjailija. Olin kaveripiirissäni ainoa, joka oli koskaan kirjoittanut kirjoja valmiiksi asti ja vielä niin monta. Rakastin kirjoittamista, enkä osannut kuvitella itseäni missään ”kunnon” työssä.

Tuo ikä oli kuitenkin minun tarinani käännekohta aikaa. Aloin vaipua omaan haavemaailmaani ja epäsosialistuin täysin. Jätin kaverini ja annoin koko elämäni kirjoittamiselle ja kirjojeni kuvittamiselle. Loin ympärilleni maiseman, jossa olisin Suomen kuuluisin kirjailija ja elin haastatteluilla.

Mitä syvemmälle upposin unelmassani sitä alemmas vajosin. Sen huomasi pelkästään minun kirjoituksistani. Romaanit pitenivät, synkistyivät enkä antanut niitä enää luettavaksi. Aloin vaatia itseltäni enemmän ja enemmän; ja lopulta liikaa.

Seitsemäntoistavuotiaana kirjoitin puhtaaksi ensimmäisen teokseni Karistolle lähetystä varten. Koska olin alaikäinen, tarvitsin vanhempien lupaa, jota he eivät tietenkään antaneet. Sen sijaan, että minusta olisi tullut kirjailija, olin sekopää, joka tarvitsi maan pinnalle pudotuksen. Romaanini kertoi täysin mielipuolisen itsemurhatarinan, joka ei todennäköisesti koskaan olisi mennyt ainoaltakaan kustantamolta lävitse.

En ole sen koommin kirjoittanut mitään isompaa. Pikkutyttö suuren unelman kanssa katosi. Nykyään olen vain realisti, joka elää päivän kerrallaan. Jos joskus vielä löydän sen pienen tytön, kirjoitan tarinan itsestäni ja jaan sen maailmalle. Tykkään tositarinoista, mutta pelkään, että annan samalla pois läheisteni yksityisyyden, jota arvostan yhtä paljon kuin omaa onnellisuuttani.

Kyllä, ajattelen nykyään enemmän järjellä kuin tunteella. Ehkäpä siksi minusta ei tullutkaan kirjailijaa.