4. Dialogi juhannusyönä

- Mun täytyy mennä. Kello on jo paljo ja aamulla pitää olla lehmän lypsyssä kello viisi, tyttö sanoi illalla yhdentoista aikaan.
- Joko nyt lähdet?
- Joo, perhe on juhannuslomalla ja mun täytyy hoitaa koti, tyttö kertoi.
- Saanko kenties saattaa sinut kotiin? Haluan nähdä vähän tätä kaunista maisemaa, kun tuolla kotipuolessa on pelkkiä kerrostaloja eikä siellä voi nähdä auringonlaskuakaan koskaan, poika aneli.
- Ei kiitos, mutta jos joskus toiste lähdet kanssani tanssimaan, niin sanon silloin ehdottomasti kyllä, tyttö vinkkasi silmää hymyillen.

3: Porin kävelykadulla tapahtuu

Tyttö jakeli tikkareita kävelykadulla. Ihmettelin, kuka se oli. En ollut kuullut mitään tällaisesta. SPR-kojua tai vastaavaa ei näkynyt. Kerjäläisetkin yleensä ottivat antamisen sijasta.

Inhoan kaikkia kaupustelijoita tai Dan socker -näytepussien jakelijoita, mutta tämä tapaus kiinnosti minua. Menin tytön luo uteliaana ja ennen kuin ehdin mitään sanoa hän avasi suunsa ja ojensi minulle tikkarin.
- Hei, mulla olis tässä sulle jotain tarjottavaa.
- Ai. Mitäs varten tämmöstä? kysyin pitäen tikkukarkkia nurin perin etusormen ja peukalon välissä.
- Haluan jakaa kaikille pienen päivän piristyksen. Makea piristää ja minä saan antamisen ilon, se piti pienen tauon, katsoi mun ihmettelevää ilmettä ja jatkoi: - Niin siis se on salmiakkitikkari. Jos et itse tykkää, voit antaa vaikka lapsillesi tai tai... Niin onko sulla montakin lasta, kyllä näitä riittää, voin antaa jokaiselle oman...

Näin, että tyttöä jännitti. Sen sanat takeltelivat kurkussa ja tottuneen kaupustelijan sijasta sieltä tuli varsinaisia sammakoita. Onneksi olin hyvällä päällä enkä suuttunut hänen lapsiolettamuksestaan: eihän minulla ollut yhtään.

- Salmiakki käy. Hyvää. Kenellekäs teet töitä?
- Ääh, se takelteli, arvuutteli mun tarkoitusperää ja arasteli. Tytöllä oli kaksi lettiä vaaleassa tukassaan yllään madonna-paita ja tiukat farkut. Minulle tuli mieleen lukion ensimmäiset vuoteni, jolloin pukeuduin ihan samalla tavalla. - Siis mä oikeastaan myyn itseäni. Kato sitä kuorta.

Tytön ääni oli innostunut, kun hän osoitti kädessäni olevaa tikkaria. Siinä oli hänen kuvansa. Vilkaisin uudelleen tyttöä. Ei se voinut olla tosissaan, eihän se ollut edes täysi-ikäinen vielä!

- Niin, siis mä aattelin ruveta tienaamaan omaa rahaa. Sais koulut maksettua. Ja ehkä vois tehdä sitten jotain muuta työtä joskus...

Otin tikkarin päältä kuoren ja aloin uskomattomana katsomaan sitä. Miksi kukaan ei ollut hakenut tyttöä lastensuojeluviranomaisten huostaan? Miksi se sai myydä itseään keskellä Porin kävelykatua?

- Tykkään lapsista. Ja teen tällee aluksi tosi edullisesti. Voisin vaikka hoitaa sunkin lapsia, jos haluat, tytön sanat alkoivat tulla yhä nopeammin ja innokkaammin. Aloin kiihtyneenä lukea paperin tekstiä. "Olen pirteä porilaistyttö -- Oletko vailla kunnon lastenhoitajaa? Siinä tapauksessa ota yhteyttä ja soita 0556557555..."

Ahaa, siis lastenhoitaja. Ei itsensä myyjä, huokaisin ja tungin tikkarin suuhuni.

2. Se villi helmikuu

Mä vihaan helmikuita. On kylmä ja lunta ja ärggg! Viime helmikuustakin huonoja muistoja, vaikka lunta ei juuri ollutkaan. Oli vetisiä kelejä ja sen ihme atk-ohjelmoijanki piti tulla aina litimärät kengät jalassa olohuoneeseen asti. Mun matto meni pilalle, vaikka se lopulta saikin mun virustäyteisen tietokoneen kuntoon.

Se äijä oli ihan ihme tapaus. Tapasin sen Kekkosenkadun baarissa Helsingissä ja seuraavana aamuna se oli samassa junassa viereisellä paikalla. Se puhu mulle iskevään tyyliin ja kun se jäi junasta pois Hämeenlinnassa, mulla oli sen käyntikortti. Lisäksi me oltiin sovittu, että kun se tulee seuraavalla viikolla käymään Porissa, se voisi samalla vilkaista mun konetta. Olin erehtyny ilmaisemaan sille atk-ongelmani ja mies sattui olemaan joku insinööri.

Sinä keskiviikkona mä istuin katsomassa edellisviikkoista jaksoa Greyn Anatomiasta nauhalta ja taustalla soi Anna Puun biisi. Mä en ees tajunnu, minkälaisen vaikutuksen mä annoin, kun päästin sen sisään. Mulla oli vihreä uusi bilepaita päällä ja olin laittautunut.
- Tos on toi mun kone. Haluuks kahvii tai jotai? kysyin siltä.
- Ei ei ei... Sä riität, se sano.
-Mulla on appelsiinimehua, ehdotin kun se tolvana otti mua yllättäin vasemmasta kädestä kiinni ja veti lähelleen.

Aamulla, kun se lähti, tietokone oli koskematon. Mulla taas oli oudon likainen ja koskettu olo. Olin suihkussa useita minuutteja. En halunnut mennä kouluun. Illalla soitin miehelle ja kysyin, tuliko Kokemäenjoen rannalle keikkoja vielä. Kummasti niitä oli pitkin helmikuuta tiedossa ja pakko myöntää, että osa oli pelkästään mun takia. Se oli ensin hauskaa, mutta sitten ku se kosi mua lattialla polvistuen helmikuun viimeisellä viikolla, mä menin paniikkiin. Lupasin, että heti kun kone on kunnossa.

En ole naimisissa vieläkään. Lopetin yhteydenpidon, kun mies oli korjannut koneeni. Muutin jopa asunnosta ahdistelun vuoksi. Vituttaa, kun hyvät miehet joko kosii heti tai vitkuttelee liian kauan. Kultainen keskitie, gentlemen!

1. Minne katosi se pieni satutyttö?

Satumaailmani on yhtä vanha kuin minäkin. Ainakin melkein. Äiti luki minulle kuvakirjoja pienestä pitäen. Kun äiti ei enää ehtinyt, kannoin erilaisia kirjoja vanhemmille sisaruksilleni, jotka osasivat lukea. Ahkerasti ja itkukurkussa anelin heitä lukemaan, eivätkä he voineet kieltäytyä. Nelivuotiaana myös kuvattomat kirjat alkoivat kiinnostaa, mikä hankaloitti kirjojen valintaa entisestään. Kun en osannut lukea, oli sokkona valittava. Monesti yläasteikäiset sisarukset ohjasivat minua valitsemaan paksuja ikäviä aikuisille tarkoitettuja opuksia, mutta uteliaisuuteni satumaailmaa kohtaan ei hellittänyt. Kirja kuin kirja; halusin tietää, mitä siinä luki.

Aloin kertomaan omia satuja. Harmikseni kukaan ei halunnut niitä kuunnella, joten istuin usein yksin pimeässä huoneessa nalleni kanssa ja sepitin sille. Nalle ei koskaan haukkunut tarinoitani eikä onnekseni tiennyt, että olin lainannut niitä aika paljon kuulemistani saduista.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan 5-vuotiaana. Se oli suuri helpotus sekä itselleni että sisaruksilleni. Heidän ei enää tarvinnut lukea minulle koko ajan ja minä taas sain lukea omaa tahtiani. Aluksi se oli hidasta, mutta olin niin innoissani uudesta taidostani, etten luovuttanut.

Kirjoittaminen alkoi samaan aikaan kuin lukeminenkin. Ensin kirjoitin pelkästään päiväkirjaa, kirjeitä ja pieniä punahilkka-satuja. Kymmenvuotiaana kirjoitin ensimmäisen lyhytromaanini. Olin siitä niin ylpeä, että luetutin sen kaikille. Valitettavasti sen luki paljon nopeammin läpi, kuin sen kirjoittamiseen meni aikaa. Aloitin uuden tarinan. Ja taas uuden.

Viidentoista vanhana kirjahyllyssäni oli noin tusina lyhytromaaniani, jotka kertoivat teinirakkaudesta, ihastumisesta ja hevosista. Minulla oli vahva tunne, että minusta tulee kirjailija. Olin kaveripiirissäni ainoa, joka oli koskaan kirjoittanut kirjoja valmiiksi asti ja vielä niin monta. Rakastin kirjoittamista, enkä osannut kuvitella itseäni missään ”kunnon” työssä.

Tuo ikä oli kuitenkin minun tarinani käännekohta aikaa. Aloin vaipua omaan haavemaailmaani ja epäsosialistuin täysin. Jätin kaverini ja annoin koko elämäni kirjoittamiselle ja kirjojeni kuvittamiselle. Loin ympärilleni maiseman, jossa olisin Suomen kuuluisin kirjailija ja elin haastatteluilla.

Mitä syvemmälle upposin unelmassani sitä alemmas vajosin. Sen huomasi pelkästään minun kirjoituksistani. Romaanit pitenivät, synkistyivät enkä antanut niitä enää luettavaksi. Aloin vaatia itseltäni enemmän ja enemmän; ja lopulta liikaa.

Seitsemäntoistavuotiaana kirjoitin puhtaaksi ensimmäisen teokseni Karistolle lähetystä varten. Koska olin alaikäinen, tarvitsin vanhempien lupaa, jota he eivät tietenkään antaneet. Sen sijaan, että minusta olisi tullut kirjailija, olin sekopää, joka tarvitsi maan pinnalle pudotuksen. Romaanini kertoi täysin mielipuolisen itsemurhatarinan, joka ei todennäköisesti koskaan olisi mennyt ainoaltakaan kustantamolta lävitse.

En ole sen koommin kirjoittanut mitään isompaa. Pikkutyttö suuren unelman kanssa katosi. Nykyään olen vain realisti, joka elää päivän kerrallaan. Jos joskus vielä löydän sen pienen tytön, kirjoitan tarinan itsestäni ja jaan sen maailmalle. Tykkään tositarinoista, mutta pelkään, että annan samalla pois läheisteni yksityisyyden, jota arvostan yhtä paljon kuin omaa onnellisuuttani.

Kyllä, ajattelen nykyään enemmän järjellä kuin tunteella. Ehkäpä siksi minusta ei tullutkaan kirjailijaa.