10. Ei se mennyt niin

Annika istui luokan takarivissä pyörittäen kynää kädessään. Hänen edessään oli kaksi tyttöä, jotka supisivat keskenään. Välillä kuului iloinen kikatus. Miksi Annikaa ei huolittu mukaan? Mikä hänessä oli vikana?

Kellot soivat. Annika havahtui siihen ja keräsi kynät kokoon. Vihkoja sulloessaan reppuun, penaali putosi lattialle ja aukesi: Huono vetoketju kun oli. Annika ei uskaltanut katsoa ympärille, mutta kuuli tyttöjen nauravan. Hän lehahti täysin punaiseksi ja toivoi peittyvänsä liian ison risaisen hupparinsa taakse.

Kotona äiti oli vastassa. Hän pöllytti hellästi Annikan tukkaa ja kysyi, miten koulupäivä meni. Annika vain nyökäytti päätään. Ei hän enää jaksanut edes ääneen sanoa sitä, että hyvin meni, hieno koulupäivä oli.
- Menetkö illalla Jennin luo?
Annika pudisti päätään.
- En tänään, se mutisi vaivaisella äänellään, niin kuin melkein joka päivä. Äiti ehdotti, josko hän soittaisi Jennin heille. Annika pudisti päätään ja käveli huoneensa ovea kohti. – Ei nyt ehdi. Tuli niin paljon läksyjä.
Äiti koetti vielä ehdotella, sopisiko, että hän auttaisi läksyissä, mutta Annika ei halunnut. Tyttö vain sulkeutui huoneeseensa työntäen oven perässään kiinni. Siitä oli tullut niin hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt. Kavereitaan se ei ollut tuonut kotiin pitkään aikaan, liekö hänellä enää sellaisia ollutkaan.

Äiti mietti, oliko virhe ostaa tytölle oma kone. Annika kinumalla kinui sitä syntymäpäivänään, jolloin äiti ajatteli, että oli hyvä, kun Annikalla oli jokin mielenkiinnon kohde ja niinpä hän osti koneen. Sen jälkeen Annika viihtyi entistä syvemmin omissa oloissaan. Toisaalta kertoihan Annika toisinaan jostain Ullasta, jonka oli tavannut netissä. Koskaan sitä ei kuitenkaan näkynyt ja kun Ullasta jotain kysyi, Annika meni vaikeaksi. Häneltä sai vain jotain epämääräisiä vastauksia.

Äiti päätti tehdä kaksi voileipää ja lähestyä Annikaa uudelleen. Paahtoleivät kädessään hän koputti Annikan oveen. Kuului kolinaa, tuolin natinaa ja lopulta askeleet ovelle. Annika avoi oven ja katsoi ’mitä-nyt-taas’ -katseellaan äitiä ja tämän voileipiä. Äiti ojensi ne Annikalle ja selitti samalla, miten tärkeää oli muistaa syödä välillä. Sitten äiti siirtyi huoneen puolelle ja kehui Annikan siisteyttä. Tytön huone oli niin tiptop-kunnossa, että harva sen ikäinen kykeni tuohon.

Annika odotti ovella, että äiti poistuisi, mutta tämä istuutuikin yllättäin Annikan sängylle ja käyttäytyi kuin olisi jäädäkseen. Annika ei sanonut mitään, mutta äiti näki, miten Annikan hahmo vilkaisi kärsimättömästi koneelle päin.
- Häiritsinkö läksyjen tekoa? Ajattelin vain ilmoittaa, että jos haluat joskus kutsua vaikka sen Ullan tänne, niin se sopii minulle ja isällesi oikein hyvin.
- Kiitos, Annika vastasi nopeasti. Hän oli niin kiltti ja herttainen, että äiti ei voinut ymmärtää, miksi Annikan kaverit eivät käyneet heillä koskaan. Äitistä olisi ollut niin kiva tutustua Annikan uusiin ja ihmeellisiin nettikavereihin.

Lopulta äiti poistui huoneesta. Annika kiirehti koneelle ja avasi piilottamansa chatti-ikkunan. Alex ei ollut poistunut netistä ja Annika saattoi huokaista helpotuksesta. Keskustelu hänen ulkonäöstään saattoi jatkua. Alex oli kenties ainoa ihminen, joka piti häntä kauniina ja viehättävänä.

Äiti oli niin iloinen, kun Annika eräänä toukokuisena päivänä ilmoitti lähtevänsä ulos koulun jälkeen. Vihdoinkin Annika näkee Ullan ihan kasvotusten. Ehkei se koneen hankinta ollutkaan niin väärä päätös. Annika on saanut sillä sosiaalisen elämänsä taas kuntoon. On se ihmelikka, kun jo 14-vuotiaana osaa hoitaa omat asiansa niin kunnialla. Ei menisi kauaa, kun Annika esittelisi Ullan heille. Äiti voi olla niin ylpeä tyttärestään, vaikka olisihan se ollut hienoa, kun itse olisi voinut jotenkin tytärtään auttaa.

Äitin toiveista huolimatta Ullaa ei kesän kuluessa näkynyt. Annika kyllä sanoi, että netissä he tapailivat tiuhaan, mutta jotenkin Annikan alakulo ei kertonut mitään lupaavaa. Hetkellinen uusi toive nousi pintaan, kun kesän kauniina perjantaina ovikelloa soitettiin. Isä ei ollut kotona, äiti ei odottanut vierasta, joten sen oli pakko olla Annikalle. Äiti kiirehti ovelle huhuillen samalla Annikaa huoneestaan.
- Se on varmaan sulle?
Annika löntysteli huoneestaan ja näki äidin avaavan oven. Ovella seisoi kaksi virkapukuista miestä. Annika ei kuullut, mitä he sanoivat, mutta todennäköisesti asia ei kuuluisi hänelle, joten hän kääntyi takaisin huoneeseensa. Äiti ohjasi poliisit keittiön pöydän ääreen ja huhuili Annikan uudelleen paikalle. Annika oli ihan ällikällä, kun isäkin soitettiin paikalle ja koko aihetta ei kerrottu hänelle, ennen kuin isä viimein oli läsnä.

- Tyttärenne on mitä ilmeisemmin joutunut ison seksibisneksen uhriksi, toinen poliiseista aloitti jutun.
- Häh? Nyt on kyllä tapahtunut joku virhe, äidin hämmästys kuului äänestä. – Ei se ole mahdollista. Annika on ollut koko ajan täällä.
Poliisi selitti koko jutun. Kaikki kiistivät asian. Annikaa myöten kaikki. – En ole ikinä törmännyt mihinkään Alexiin, tyttö vakuutti. Poliisi näytti Annikan kuvan. – Muun muassa tämä löytyi Alex-nimimerkkiä käyttävän miehen koneelta.
Äiti katsoi tytärtään äimän käkenä. Ilmiselvä kuva hänen tyttärestään alasti jalat levällään. Hän ei pystynyt katsomaan. Hän nousi pöydästä ja kääntyi poispäin. Annika käpertyi hupparinsa suojaan ja yritti vääntää jotain selitystä.

Myöhemmin Annika tunnusti äidille tekonsa. Tyttö käpertyi äidin syliin kuin värisevä ja pelokas lammas ja kertoi oman versionsa. Miten häntä kiusattiin koulussa. Miten hän törmäsi Alexiin ja tunsi tämän ainoaksi ihmiseksi maailmassa, joka hyväksyi hänet, piti hänen ulkonäöstään ja kuunteli hänen ongelmiaan. Äiti nyökkäili ja itki.
- Hassuinta on vaan se, etten minä osannut edes arvata, millaisia asioita sinä käyt lävitse, äiti sanoi kyynelten läpi. Annika rutisti äitiä kovasti.
- Anteeksi, äiti.
- Huomenna me tehdään rikosilmoitus, äiti päätti yksimielisesti ja alkoi hymyillä. – Mutta arvaa mistä mä oon onnellinen?
- No?
- Siitä, että sä taas puhut. Että tää juttu on lähentäny meitä tosi paljon.

9. Ihanin kotiintulo ikinä

Ovi auki, kauppakassi lattialle, avaimet taskuun… Kengät potkin lattialle. Rappusten hengästyttämänä saavun kotiin. Sitten kuulen puolisoni äänen: ”moi muruseni, vihdoinkin olet kotona.” Arttu tulee mua eteiseen vastaan ja halaa mua. Mä rutistan sitä tiukasti. Arttu tuoksuu suihkun raikkaalta ja se on ajanut partansa. Sen sileä poskipää tuntuu pehmeältä mun poskea vasten. Mä litistän itseni entistä lähemmäksi sitä kuin toivoen, että se hetki kestäisi pidempään. Mulla on niin hyvä olo. Oma rakas siinä ja kaikki muu jossain kaukana. Mun ei tarvi välittää siitä, miten pahasti sille mummolle tuolla maailmassa sanottiin ja miten masentunut äiti on. Tää on mun maailma ja mä haluun olla tässä.

Katson Arttua silmiin ja irrottaudun siitä. Ennen kuin saan mitään sanottua Arttu ehtii kysyä, miten matka meni. Se on imuroinu lattian, tiskannu ja pyyhkiny pölyt. Vaihtanut jopa pussilakanat. Kun mies tekee sellaista, niin sillon sillä on tosiaan ollu tylsää.
- Hyvin, mutta ihanaa olla täällä, mä vastaan ja otan Artun uudelleen halaukseeni. Rutistan sitä tiukasti ja se nostaa mut ilmaan.
- Ihanaa, sä oot siivonnu mein kodin! Mä hymyilen onnellisena ja suutelen sitä huulille. Artun kasvoilla on vähintään yhtä leveä hymy. Se kantaa mut makuuhuoneeseen ja me molemmat tömähdämme sängyn peitteiden päälle. Kikatamme kuin pikkulapset ja Arttu sanoo:
- Ja siitä hyvästä olen ansainnut jälkiruuan.

Mun avointa kaulaa kutittaa kivasti, kun pusket mua päin ja mä aattelen, että parempaa kotiintuloa ei ole olemassakaan. Niin hyväntuulinen ja ihana avopuolisoni!

8. äksy kääpä vai herttainen mummeli?

Mulla oli kauhee nälkä, joten poikkesin vielä kotimatkalla Siwaan hakemaan vähän evästä. Joku kanamajoneesitoasti tekis hyvää. Niin ja vois ottaa viel tölkin energiajuomaa niin jaksaa hetken vielä istua koneella koulutehtävien ääressä.

Kauppa oli täpö täynnä väkeä. Teki mieli kääntyä pois, mutta sillä tavalla jäisin ilman evästä ja kun tänne asti poikkesin, niin pakko palkita itsensä ja saada jotain hyvää. Kävelin suoraan pikaruokahyllylle. Vääntelin ja kääntelin. Ei tääl oo kanaa. Kinkkuu vaan ja siitäki joku paha halppismerkki.

Joku tönäisi mua ohi kulkiessaan. Mä käännyin katsomaan sitä, mutta en kuullut pienintäkään inausta anteeksiannon suuntaan. Jatkoin valikointipohdintaani, kun jostain hyllyjen takaa kuului kirkaisu.
- Hei kääpä, mä olin tässä eka!
En kuullut vastausta. Päätin ottaa kurkkumajoneesileivän ja lähdin suunnistamaan kassalle.
- Luuleks sä ämmä, että sä saat mennä eka ku sulla on tommonen vitun rollaattori? Ei käy mulle.
Kuului kolinaa niin kuin jokku purkit olis tippunu hyllyiltä lattialle. Viereinen hylly heilahti. Pääsin kassan luo, mutta jono ylöttyi nurkan taakse ja jouduin kiertämään. Ääni hyllyjonojen takana läheni. Aloin kuulla jo vaivaisen vanhuksen äänen.
- On se tämä nykyajan nuoriso julmaa. Ennen vanhaa sentään lapset kunnioittivat vanhempia. Voi voi sitä hyvvää vanhaa aikaa…
- Sä ja sun hyvät vanhat ajat, nuoren naisen ääni tokaisi kylmästi vanhan ihmisen äänen päälle. Saavuin kassajonoon ja näin pitkän vaalean naisen selkä minuun päin. Kömpelön oloinen lyhyt mummo seisoi sen takana ja puolen käytävää tukki vanhan naisen kulkupeli, jonka kahvasta sojotti kauppakassi. Mä mietin, miten tuollainen pystyisi muka ohittamaan näin kapeilla käytävillä nuoren notkean naisen. Hymyilin vanhukselle, kun se katsoi minuun.
- Et sä apua tarvi? kysyin kohteliaasti ajatellen, että tuokin vanhusparka oli jonkun äiti. Nainen vanhuksen edessä kääntyi katsomaan minuun. Sen ilmeestä näin paheksuntaa. Mikä ihmeen ongelma silläkin oli? Huono lapsuus? Paha päivä? Luonnevika?

Autoin vanhuksen ostosten kanssa. Se vaikutti erittäin herttaiselta ja kiitteli mua kovasti. Maksoin ostokseni ja kiirehdin ulos kaupasta. Jee, kotiin syömään.
- Moi! mun takaani kuului tuttu ääni kaupan oven ulkopuolella. Se ääni kuului Saaralle. Tääkin vielä. Mulla on nälkä!
- Moi, mä palasin takaisin.
- Mitä kuuluu? Sua ei oo näkyny vähää aikaa. Me Miinan kanssa… puli puli puli, Saaran suusta lähti puhetulva tuttuun tapaan. Sitten mun katse kiinnittyi Saaran seurassa olevaan tyttöön.
- Et usko mitä Miinalle tapahtu tuolla kaupassa, Saara tönäisi kaveriaan merkiksi. Se törmäs sellasee mummoo, joka aina kaupungilla bongailee nuoria ja miettii et mistä niille millonki vois saarnata. Kerranki se tuli mulle valittaa ku mulla on liian lyhyt hame päällä…
Saara näytti käsillään, miten pitkä hame sillä oli ollut. – Eiks ooki ihan hölmö ämmä? Pitäs ny vittu omista asioistaan huolen, eikä kulkis vaan kadulla ärsyttääs muita. Nyt se oli menny ohittaa Miinan kassajonossa ja sitten ruvennu valittaa ku nuoriso on nykyää niiiiiiin huonotapaista. Musta tollaset mummot vois viedä johonki vanhainkotii tai johonki. On niin höperöitä ettei mitää järkeä…
- Joo, toi… mun pitäis ny mennä, näytin eväsleipääni. – Kauhee nälkä.
- Okei, jutellaa joskus toiste lisää. Ja tuu käymää meilläki joskus. Miinaki nykyää käy useemmi ku sinä. Eilenki se oli vaik kui myöhää kattoos leffoi. Oisit ollu mukan. Me katottiin toi shatter ailandi…