5. Äidille

Äiti on sitten ihana. Kun mä ilmoitin sille lähteväni takaisin Poriin, se tuli halaamaan mua ja sano, että kiva ku kävin. Ja sitten se oli vaan lisänny, että mä oon sellainen ilopilleri, että ilman mua ei kannattais mihinkiä pidemmälle reissulle mennäkää.

Tilanne oli saman tien ohi. Mä en ollu osannu sanoa mitään. ’hei hei’ ja sitten olinkin jo täälä bussissa matkalla takaisin omaan ankeaan arkeeni. Mä herkistyn aina bussissa. Inhottavaa, kun kyynel ilmestyy silmää ja vuotaa sitten poskea pitkin alas kutittaen mennessään. Yritän aina huomaamatta pyyhkiä sen, ettei kukaan ihmettele, mitä mä siinä vollotan.

Mä vaan tunnen itteni niin onnelliseksi. Oon vasta just ylittänyt 20-vuoden ikäpylvään ja pystyn muistamaan ku eilisen, miten mä olin vain muutama vuosi sitten äitin kanssa niin huonoissa väleissä ettei mitään rajaa. Mä huusin sille tosi usein ja haukuin pystyyn väittäen, että se halus tappaa mut, eikä myöntäny sitä. Ykski päivä mä uhkasin sitä, että soitan lastensuojeluviranomaisille ja en enää ikinä tuu takasin kotii. Äiti oli nostanu sillon nyrkin ylös ja mä jouduin tosissaan pelkäämää, että se lyö. Olin ottanut päästä kiinni ja odottanu iskua. Äiti ei lyönyt, ei silloinkaan eikä koskaan muutenkaan. Se vaan meni pois.

Myöhemmin äiti ajoi mut pois kotoa. Senkin mä osasin taitavasti sylkeä äidin niskaan. Väitin, että se vihasi muo. Soitin sille vain haukkuakseen sitä, mutta äiti ei siitä huolimatta jättänyt minua. Se oli maailman ihanin äiti ja kesti mun pahanolon purkaukseni, vaikka se koville ottikin.

Mä kasvoin ja aloin elämään omaa elämääni. Äiti tuki mua. Mä en sillon osannu arvostaa sitä, mutta nyt mä purskahdan aina itkuun, kun mä ajattelen asiaa. Jaksaisinko mä olla yhtä kärsivällinen kuin äiti?

En jaksa, mä epäilen. Äiti on nykyään aika masentunut. Sen voimat alkaa olla loppu ja siitä tuntuu, ettei se oo onnistunut lasten kanssa. Se pelkää eläkepäiviä todennäköisesti. Mä en oikeestaan oo ees ollu kärryillä kuinka huonossa kunnossa se on. Kerran se vaan rupes saunassa itkukurkussa vääntämään, ettei siitä oo mitään virkaa. Mä en osannu sanoa mitään. Ihminen, joka on niin paljon tehnyt lastensa eteen, myötäelänyt ja kärsinyt kaikkea muiden puolesta voi edes ajatella noin! Olin niin mykistynyt.

Aloin tsempata itseäni tuon kohtauksen jälkeen. Mun piti korvata äidille kaikki se, mitä se oli tehnyt minulle mun pahoina päivinä. Ja kaikkein eniten ajattelin sen kaipaavan huomiota ja aikaani. Nyt minusta tuntuu, että juuri sitä minäkin olen tarvinnut: äidin seuraa.

Kiitos äiti, että olet vieläkin olemassa minua varten. Älä mene koskaan pois.