1. Minne katosi se pieni satutyttö?

Satumaailmani on yhtä vanha kuin minäkin. Ainakin melkein. Äiti luki minulle kuvakirjoja pienestä pitäen. Kun äiti ei enää ehtinyt, kannoin erilaisia kirjoja vanhemmille sisaruksilleni, jotka osasivat lukea. Ahkerasti ja itkukurkussa anelin heitä lukemaan, eivätkä he voineet kieltäytyä. Nelivuotiaana myös kuvattomat kirjat alkoivat kiinnostaa, mikä hankaloitti kirjojen valintaa entisestään. Kun en osannut lukea, oli sokkona valittava. Monesti yläasteikäiset sisarukset ohjasivat minua valitsemaan paksuja ikäviä aikuisille tarkoitettuja opuksia, mutta uteliaisuuteni satumaailmaa kohtaan ei hellittänyt. Kirja kuin kirja; halusin tietää, mitä siinä luki.

Aloin kertomaan omia satuja. Harmikseni kukaan ei halunnut niitä kuunnella, joten istuin usein yksin pimeässä huoneessa nalleni kanssa ja sepitin sille. Nalle ei koskaan haukkunut tarinoitani eikä onnekseni tiennyt, että olin lainannut niitä aika paljon kuulemistani saduista.

Opin lukemaan ja kirjoittamaan 5-vuotiaana. Se oli suuri helpotus sekä itselleni että sisaruksilleni. Heidän ei enää tarvinnut lukea minulle koko ajan ja minä taas sain lukea omaa tahtiani. Aluksi se oli hidasta, mutta olin niin innoissani uudesta taidostani, etten luovuttanut.

Kirjoittaminen alkoi samaan aikaan kuin lukeminenkin. Ensin kirjoitin pelkästään päiväkirjaa, kirjeitä ja pieniä punahilkka-satuja. Kymmenvuotiaana kirjoitin ensimmäisen lyhytromaanini. Olin siitä niin ylpeä, että luetutin sen kaikille. Valitettavasti sen luki paljon nopeammin läpi, kuin sen kirjoittamiseen meni aikaa. Aloitin uuden tarinan. Ja taas uuden.

Viidentoista vanhana kirjahyllyssäni oli noin tusina lyhytromaaniani, jotka kertoivat teinirakkaudesta, ihastumisesta ja hevosista. Minulla oli vahva tunne, että minusta tulee kirjailija. Olin kaveripiirissäni ainoa, joka oli koskaan kirjoittanut kirjoja valmiiksi asti ja vielä niin monta. Rakastin kirjoittamista, enkä osannut kuvitella itseäni missään ”kunnon” työssä.

Tuo ikä oli kuitenkin minun tarinani käännekohta aikaa. Aloin vaipua omaan haavemaailmaani ja epäsosialistuin täysin. Jätin kaverini ja annoin koko elämäni kirjoittamiselle ja kirjojeni kuvittamiselle. Loin ympärilleni maiseman, jossa olisin Suomen kuuluisin kirjailija ja elin haastatteluilla.

Mitä syvemmälle upposin unelmassani sitä alemmas vajosin. Sen huomasi pelkästään minun kirjoituksistani. Romaanit pitenivät, synkistyivät enkä antanut niitä enää luettavaksi. Aloin vaatia itseltäni enemmän ja enemmän; ja lopulta liikaa.

Seitsemäntoistavuotiaana kirjoitin puhtaaksi ensimmäisen teokseni Karistolle lähetystä varten. Koska olin alaikäinen, tarvitsin vanhempien lupaa, jota he eivät tietenkään antaneet. Sen sijaan, että minusta olisi tullut kirjailija, olin sekopää, joka tarvitsi maan pinnalle pudotuksen. Romaanini kertoi täysin mielipuolisen itsemurhatarinan, joka ei todennäköisesti koskaan olisi mennyt ainoaltakaan kustantamolta lävitse.

En ole sen koommin kirjoittanut mitään isompaa. Pikkutyttö suuren unelman kanssa katosi. Nykyään olen vain realisti, joka elää päivän kerrallaan. Jos joskus vielä löydän sen pienen tytön, kirjoitan tarinan itsestäni ja jaan sen maailmalle. Tykkään tositarinoista, mutta pelkään, että annan samalla pois läheisteni yksityisyyden, jota arvostan yhtä paljon kuin omaa onnellisuuttani.

Kyllä, ajattelen nykyään enemmän järjellä kuin tunteella. Ehkäpä siksi minusta ei tullutkaan kirjailijaa.